Kirjoitin tuossa edellisessä kirjoituksessani kolumbialaisista lauluista, joissa ilolla ylistetään omaa maata tai kaupunkeja. Ja joka salsassa muistetaan kehua porskuttaa kuinka oman maan naiset ovat kauniita. Aivan ihanaa!
Tästä äityi mielerni ajatus suomalaisessa kulttuurissa melko paljon esiintyvä vaatimattomuus (ei kehua porskuteta oikein mistään) tai vielä siitä negatiivisempiversio valittaminen. Heh luin joku tuumasi että ihmisissä esiintyy ns. Ammattivalittajia jotka ovat tyytyväisempiä mitä enemmänkeksivät valitettavaa. Luulenpa itsekin olleeni joskus sellainen. Mikään ei ollut ikinä hyvin. Kesällä oli liian kuuma ja talvella liian kylmä.
Mutta onneksi tämä marmattaja päätyi maailmalle perspektiiviä hakemaan. Kylmässä Andien vuoristossa opin arvostamaan hyvin rakennettuja taloja ja kodin lämpöä (nukkuminen viiden viltin alla ja hiustenpesu jääkylmällä vedellä), Calin kuumududessa puhdasta ja helposti saatavaa juomavettä (hirvittävä jano eikä hanavettä voinut juoda ja kaupat kiinni ja valitettavan usein asutusten laitamilla roskia ja saastuneita jokia. Raikas ilmakin on jotain sellaista mitä oppi arvostamaan esimerkiksi La Pazin pakokaasunkatkuisilla kaduilla. Katumyyjät käyttivät maskeja.
Nyt laulan mielelläni ylistyslaulua Suomelle; erityisesti sen puhtaalle luonnolle sekä hyvinvointijärjestelmällemme, hyville kouluille ja rehellisyyden kulttuurille. Auttavalle terveydenhuollolle, kirjastoille, katujen turvallisuudelle. Sille että valtio auttaa kun olen työtön. Upeasta äitiyspakkauksesta ja huikeista vanhemmuuseduista, kuten mahdollisuus jäädä vauvani kanssa kotiin. Sille, että työelämässä pelataan reilua peli ja sopiukset pitävät. Siitä että meillä vallitsee demokratia ja korruptio on minimissä. Lista jatkuu ja jatkuu. Kiitos Suomi!
Kiitollisuuden aiheita elämässä kyllä löytyy, kun vain päättää nähdä ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti